Joulukertomuksia 2013

On hetki taas kirjoittaa. Tällä kertaa muistojen kirjasta. Pimeän talven keskellä, nousi tänä aamuna kesäisiä kuvia. Lapsuudesta. Ja vaikka nämä kertomukset eivät ole joulun aiheeseen liittyviä, kirjoitan kuitenkin. Kun ne sydämestä ulos pyrkivät?

Sisällys:

Osa 1  - Heinäaika mummolassa

Osa 2 -  Mummon virret

Osa 3 -  Mummon poluilla kärsimystä ja kuolemaa

Osa 4  -  Toivoa suruissa ja murheissa

Osa 5  -  Joulupukki vai mikä?

___________________________________

Osa 1

Heinäaika mummolassa

 

Kun olin pieni tyttö, erityisesti kesäisin vietimme aikaa mummolassa. Maalla siis, jossa talo, navetta, pikkupirtti, aitta, savusauna rannalla. Useita heinälatoja oli peltojen ja suoviljelysten reunoilla. Ja tietysti järvi ja sen rannalla laituri. Lehmiä, hevonen, lampaita, kanoja, possu navetan takana tonkimassa. Kissa; kissoja ja koirakin, muistaakseni?

 

Heinäntekoajat ovat erityisesti muistissa, elävinä kuvina silmien edessä tuoksuineen, tuntemuksineen. Niin kuin ne lapsen mieleen jäävät. Lapsen sydämeen, joka on kuin avoin kirjoittamaton kirja.

 

Ei ollut niittokonetta silloin. Raavaat miehet niittivät heinän viikatteilla, iskivät rautakangella syvät kolot sänkipeltoon, heinäseipäiden pystyttämistä varten. Se oli kovaa ja hikistä hommaa.

      Ja yhtä hikistä työtä oli, kun naisetkin astuivat riveihin, ja huhkivat maassa kuivahtanutta heinää hangoilla seipäille. Seipäissä oli yleensä 3-4 poikittaista läpireikää tappeja varten. Kun ne sujutettiin paikoilleen, ei heinä valunut alas, vaan takertui paikoilleen, kuivaakseen.

 

Lapsiakin tarvittiin töihin! Heidän osuudekseen jäi haravointi. Heille annettiin puiset, kovin kevyet heinäharavat, joissa puupiikit rivissä kuin harvenneet hampaat leukaluussa. Kun aikuiset menivät, kokosivat hangoilla heinän maasta, lapset tulivat jälkijoukkona ja vetelivät jäljelle jääneet kasoiksi, talteen. Mitään ei ollut varaa haaskata.

      Aurinko porotti (yleensä) kuumasti, hiki virtasi suolaisina noroina. Paarmat purivat, kävivät uhmakkaasti paljaana olevan nahkan kimppuun. Tuppipaarmat, pienemmät ja hevospaarmat isommat. Niin me niitä nimitettiin. Ja tietenkin kärpäset. Lapset olivat usein ilman kenkiä. Sänkipellon heinäkorret pistelivät, mutta siitä se nahka karaistui. Talkoot ovat talkoot! Kukin kantaa kortensa kekoon. Ahkeruus oli pieni pakko. Heinä oli saatava korjuuseen, mieluiten hyvällä säällä.

 

Ojassa pellon penkan alla oli maitotonkassa kylmää vaarinkaljaa, sitä käytiin janoon ryystämässä. Tuohituopilla.

 

Tähtihetkiä olivat kahvituokiot heinäseipäiden varjossa istuskellen. Mummo toi pärekorissa kahvin, pullaa ja kakkujakin. Kerran kissakin tuli pellolle, kantoi niskanahkasta roikottaen kaikki kolme pentua vuorotellen pellolle. Sekin oli talkoissa, mutta miksi? Pellossa oli maamyyrien pesiä, niissä pieniä vikiseviä poikasia...

 

Ja juhlaa oli, kun uupuneina taaperrettiin mummolan tupaan ja istuttiin pitkän pöydän sivuilla, pitkille penkeille. Vaari leikkasi suuresta ruislimpusta pitkiä viipaleita, puukolla. Mummo oli tuonut kalasoppakattilan pöytään. Voita levitettiin leipäviipaleille, ja nokare kalasoppaankin. Että oliko nälkä, maistuiko ruoka? Ei tarvitse kysyä... Ruoka siunattiin, ruokarauha oli sääntö.

 

Mutta paras juhlahetki oli, kun hikisen päivän päätteeksi savusaunan savu tuprusi räppänän aukosta, levisi suloisena aromina mummolan pihapiiriin. Siellä kävivät ensin isot pojat, miehet ja ukot, ja lopuksi naisväki pienten lasten kanssa.

      Saunassa oli iso lavitsa, neliskulmainen kuin suuri pöytä. Aika korkealla. Sinne kapusivat naiset, läiskivät tuoksuvilla koivuvastoilla itseään ja toisiaan. Kiuas sihisi ja suhisi kun sinne heitettiin löylyvettä. Lapset kirkuivat, kun kuuma ilma poltti päätä ja korvia. Saivat sitten luvan astua alemmas, jakkaroille. Pakoon ei päässyt ennenkuin mummo, täti taikka äiti oli hinkannut nahkaa jollakin karkealla, pessyt pään mäntysuovalla, ja lapsi katsottiin tarpeeksi puhtoiseksi! Silmät saippuasta kirvellen alkoi päivän paras hetki! Juostiin rantaan, kahlattiin matalassa vedessä, ja sitten pulahdettiin ihanaan järven syliin! Vesi kuin silkkistä ihanuutta päivän hikisen aherruksen ja saunan kuuman kärvennyksen perästä! Eikä sieltä järven sylistä heti tultukaan... Eikä kukaan vähään aikaan kysellyt. Naisetkin tulivat uimaan ja pulikoivat.

Kaiken perästä olo oli autuaallisen raukea ja kypsä. Unta ei kenenkään tarvinnut vokotella. Lapset nukahtivat kesken iltarukouksen, levolle-laske-luojani jäi kesken laulamisen.

 

Peräkamarin suljetun oven takaa kuului mummon hiljainen ääni. Virren hyrinä. Sanoja ei ihan erottanut, mutta sävel oli tuttu. Se virsi löytyy edelleen virsikirjasta, numerolla 626. Eikä sitä ole uudessakaan virsikirjassa modernisoitu. Sanat ovat samanlaiset kuin 60 vuotta sitten. Tämä virsi - ei mikään jouluvirsi - se soi tänä aamuna herätessä. Kuin mummo itse olisi ollut läsnä? Ja kuin olisi ollut kesäinen heinäntekoaika, mummolassa. Ja tästä virren sävelien ja sanojen aamullisesta herätyksestä alkoi sydämestä nousta ajatuksia, sanoja. ”Tuolla taivaan asunnoissa.”

 

Joulukirjoituksia. Jatkan tästä eteenpäin. Lähipäivinä. Kerron mummon virrestä ja mummolasta enemmänkin. Miten, ja mitä mummon elävä usko vaikutti pieneen tyttöön? Jos siis tahdot, saat seurata kertomusta tulevina päivinä. Tekstit ovat tulvineet jo esille, kunhan edin editoida niitä, joulunaluspuuhien seassa....

______________________________________________

Osa 2

Mummon virret

 

Tänä aamuna, 19.12.2013, alkoivat kuin kaukaa kuulua mummon laulamien virsien soinnut. Jostakin syystä ne tuntuivat niin lohduttavilta. Juuri nyt, juuri meneillään olevissa asioissa. Virsi 626, 1. säkeistö

 

”Tuolla taivaan asunnoissa, autuaissa Jumalan, itku on ja murhe poissa, rauha siell on ainiaan. Oi jos sinne minäkin, murheen maasta pääsisin?

 

Mummo odotti helpotusta, lepoa ja rauhaa oman elämänsä taisteluissa. Hän tiesi sen löytävänsä, kun koettelemusten ja kärsimysten tie olisi lopussa.

 

Kun tänä aamuna kuin kuulin elävänä mummon virren äänen, ajattelin, että se tuli lohdutuksena ja muistutuksena siitä että lopuksi on kaikki hyvin. On vain jatkettava ja jaksettava! On katsottava päämäärää, niinkuin laiva merellä suuntaa kohden satamaa. Kapteeni tähyää pimeässä yössä majakan valoja. Laiva saapuu satamaan, pois myrskyävän meren aalloilta.

 

Mummolla olivat olleet omat taistelut, kärsimykset ja elämän taakat. Näistä aikuiset puhuivat, lapset kuuntelivat. Ymmärtämättä. Mutta nyt aikuisena, ja jo elämän uuvuttamana on ymmärrys siitä, että mummon ainoa lohdutuksen ja toivon taso oli Elävän Jumalan tykönä! Kun ihmiselle ei jää ketään, ei mitään inhimillistä tukea ja turvaa, ei lohduttajaa ei kuuntelijaa, ei tukiverkostoja. Kenen kanssa hän voi jakaa elämän kipua ja surua? Ymmärrän, että mummolla ei ollut ”ketään”? Hän oli yksin. Ei ollut puhelimia, ei autoja... Hän eli ja oli kaukana naapureista, eikä siis ollut sosiaalista verkostoa. Silti en usko hänen olleen yksinäinen? Hänellä oli elävä Jumala, elävä usko, joka paloi liekin lailla kuin kynttilä pimeässä. Jumalasta oli tullut hänelle Ystävätason auttaja, kuuntelija, lohduttaja.

 

Mummon usko oli se asia, joka vaikutti lähtemättömällä tavalla pieneen sydämeeni. En muista hänen koskaan pitäneen mitään ”saarnoja”, tai muuta. Hän vain eli aitoa uskon elämää Jumalan kanssa. Arjessa. Hyrisi virsiään töitä tehdessään. Ja kylvi lasten sydämiin jotakin...

 

Nyt aikuisena, ja itsekin elämän iltapuoleen ehtineenä, saatan ymmärtää, miksi mummon lohdutuksena olivat ne tietyt virret? Siksi, että elämä oli ollut ja oli vielä vanhuudessakin kärsimysten siivittämää. Mitään paremman toivoa ei inhimillisesti nähden ollut näkyvissä.Toivo oli, että tämän ajallisen; maallisen elämän perästä alkaa uusi vaihe. Katkeavat kahleet, surut loppuvat, Jumala kuivaa kyyneleet.

 

Mitä olivat ne mummon elämän koettelemukset? Sitä samaa lajia, mitä ihmiskunta on kärsinyt kautta aikojen: sairauksia, köyhyyttä, kuolemaa. Ja niistä osassa 3.

________________________________________________

Osa

Mummon poluilla  kärsimystä ja kuolemaa

 

”Siellä eivät turmiota kuolema ja synti tee, loppunut on synnin sota, rauha siellä vallitsee. Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin!”   Virsi 626, 2. säkeistö.

 

Niinkuin jokaisen tänne syntyneen ihmisen osana on kohdata kuoleman todellisuus, niin myös mummoni oli saanut kokea sen kauhua monin tavoin. Varmaankin jo nuorena, mutta elämän saatossa kaiken aikaa.

      Itä-Karjalasta oli lähteminen poliittisen levottomuuksien keskeltä 1920-luvulla. Monet karjalaiset jäivät sinne, Kalevalan kankaille, venäläistyivät. Mummo perheineen lähti länttä kohden. Ison perheen matkan määränpääksi löytyi Kuhmon Lammasperän kylä. Entinen koti oli jätetty Repolaan, nyt piti pysyttää uusi asumus perheelle. Lapsia oli iso liuta. Leipä tuli maasta, maan tuotteista. Kovalla työllä.

 

Kuolema oli jo vieraillut perheessä. Maija-tyttö oli kuollut pahojen palohaavojen seurauksena kaksivuotiaana. Oman lapsen kuolemaa sanotaan raskaimmaksi menetykseksi. Äiti, joka elämän on synnyttänyt, ja laskee sen maan multiin – tuntee kuin omasta sydämestä leikattaisiin pala pois... Itsekin olen tämän kokenut, kun seisoin 21-vuotiaana kuolleen esikoistyttäreni haudan partaalla lokakuussa 1990. Sitä ei voi selittää, mitä se on? Taivas lohdutti mummoa, virren 626 sanoin: Siellä eivät turmiota kuolema ja synti tee... Maija-tyttö oli enkelien parissa, eikä mikään tuska enää häneen ulottuisi.

 

Mummo synnytti maailmaan yhteensä yhdeksän lasta. Kun oli asuttu vasta vähän aikaa uudessa tuvassa Lammasperässä, maailma alkoi taas kuohua. Sodan enteet olivat ilmassa, ja niin Suomikin tuli vedetyksi siihen. 1939. Sodan aikana elämä oli kovaa. Taas piti jättää – jo toinen koti. Eikä siinä kaikki, se piti panna tulen ruuaksi. Vihollisen iloksi ei saanut asumuksia jättää. Lammasperä oli kovin lähellä sota-alueita. Niin lähdettiin evakkotaipaleelle. Lehmät ammuivat kulkueessa, reessä oli mitä oli – itku ei siinä auttanut.

 

Sota kylvi kuolemaa laajasti. Eikä tältä surulta mummokaan säästynyt. Heikki-poika, komea nuori mies kaatui rintamalla. Elämä katkesi, tulevaisuus jäi elämättä.

         Vuosikausia olivat suomalaiset sodan kurimuksessa. Eivät vain miehet, vaan naiset kotirintamalla. Vastuussa lapsista, vanhuksista, miesten töistä ja naisten töistä. Kaikesta. Mutta lopuksi sodan kauhut loppuivat, alkoi ankea arki, elämän rakentaminen raunioista. Sotakorvausten maksaminen, uurastus. Miehiä oli menetetty maassa. Naiset ottivat urakaksi synnyttää uutta sukupolvea. Niin tulivat esille suuret ikäluokat, suurin syntyvyysjakso. Ei ollut kovin paljon aikaa ja mahdollisuutta suremiseen, kaikilla oli käsillä haasteellinen urakka saada sodan runtelema maa nousemaan. Niukoissa taloudellisissa oloissa piti tehdä töitä paljon, jotta isoille perheille saatiin jokapäiväinen ravinto.

 

Kun vuosien 1955-1960 aikana mummolassa käytiin, oltiin kesäisin siis pidempiäkin jaksoja, moni asia tuli lapsen silmien eteen, korvien kuultavaksi. Mummon surut eivät olleet vain kuolemaan ja köyhyyteen liittyviä. Niitä oli monta lajia. Ja virren 626 kolmas säkeistö antaa ymmärtää niistä jotakin.

 

_______________________________________

Osa 4

Toivoa suruissa ja murheissa

 

”Siellä helkkyy mykkäin kieli, kuulee korvat kuurojen,

selkeääpi synkkä mieli, rammat hyppää riemuiten.

Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin.”

Virsi 626, 3. säkeistö

 

Viettäessämme lapsina aikaa mummolassa, hän oli jo ikääntynyt. Oli synnyttänyt yhteensä yhdeksän lasta; kaikki tietenkin aikuisia. Mummolassa taloutta piti eräs sisaruksista. Siellä asui myös yksi sisaruksista, joka vajaamielinen, jäänyt seitsenvuotiaan tasolle henkisesti.

Meidän lasten korviin tarttui sisältöä aikuisten puheista, mutta emme toki paljoakaan ymmärtäneet, silloin. Miksi Santtu-enolla oli puujalka; proteesi? Missä hän oli jalkansa menettänyt? Edelleenkään en itse ole siitä tietoinen.

 

Mummolla oli huolia jälkikasvusta, aivan samaan tapaan kuin se yleensä on? Kun lapset ovat pieniä, murheetkin ovat pieniä. Kun nämä kasvavat – astutaan aivan toisille avaruuksille murheissa! Eikä äiti taikka isä pääse niistä kovin eroon? Ne tuntuvat, tulevat liki.

 

Oli sekin raskas huoli mummolle, että äitini sairastui akuuttiin nivelreumaan vähän päälle kolmikymppisenä. Juuri kun viides lapsi syntyi perheeseen. Puolessa vuodessa tulehdus rampautti liikuntakyvyn lähes olemattomiin. Kunnallisia kodinhoitajia oli rajoitetusti. Oli suuria lapsiperheitä, ja avun saaminen kiven takana. Niinpä mummokin astui ruotuun ja koetti auttaa perheen arjessa, samoin monet sukulaistädit tulivat avuksi. Siinä sinniteltiin. Isä koetti raapia leipää suuren perheen pöytään, eikä se rajavartiolaitoksen palkoilla ollut leveää leipää! Mutta elämän piti jatkua.

 

Isä osasi tehdä hyviä veneitä. Niitä kysyttiin, koska ne eivät olleet ”kiikkeriä” kovissa aallokoissa, vaan leveäpohjaisempia ja siten turvallisempia. Muistan kuinka itsekin sain olla isän apulaisena. Kun hän naulasi veneen lautoja kiinni toisiinsa, ojentelin litteitä nauloja pikkusormilla ja työ joutui!

        Lisätuloa saatiin ja hankittiin keräämällä marjoja ja sieniä kesäisin, syksyisin. Isä myös kalasti ahkerasti, eikä kaikkia kaloja tarvittu oman perheen pöytään. Syksyisin suolattiin muikkuja, muikun mätiä kysyttiin kauppoihin. Perheemme arki on ainaista työtä, taakkaa ja huolia.

 

Eikä mummo tätä voinut helpottaa, juurikaan. Mutta huolta hän kantoi, ja kantoi näitä huolia Suurelle Kädelle, taivaan tasolle. Lohdutusta ja toivoa hän löysi virsien sanoista ja sävelistä. Hän oli Karjalan laulumailta, jossa niin itkuvirsien sävelin oli totuttu suruja työstämään, ja iloisilla sävelillä kiitosta tuottamaan! Laulaessaan lastenkin kuulleen virren 626 viimeistä säkeistöä hänen uskonsa kaikkeen siihen uuteen, joka kerran on tulossa, taivaassa, hän synnytti toivoa myös kuulijoihinsa.

 

”Siellä ruumiit aivan uudet, puhtaat kirkkaat kokonaan,

tänne jäävät vajavuudet, synnin arvet päälle maan.

Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin.”

 

Taivaan asunnoissa olisi palovammoihin kuollut Maija-tyttö uudessa kehossa. Vajaamielinen tyttö olisi kirkas mieleltään, sodasssa kaatunut Heikki-poika tervehtisi iloisesti, ja Santtu-pojallakin olisi terveet jalat. Annilla ei olisi rampautuneita reumajäseniä, ja puoliso? Häntä ei enää tarvitsisi kiskoa aamuyöstä reen vällyjen seasta. Sammuneena reissuillaan, hevosen kotiin tuomana... Kaikki huolet ja murheet viimeinkin lakkaisivat. Taivaan asunnoissa.

_____________________________________

Osa 5

Joulupukki vai mikä?

 

Lupasin, että kirjoitan jotakin lapsuuteni jouluasioihin liittyvää. Ja nyt kun on jo aaton aatto, on se hetki kertomiselle.

        Oli selvää, että 1950-luvun Suomessa, syrjäseudulla ja monenlaisen niukkuuden keskellä joulukaan ei voinut olla mikään kulutusjuhla! Mutta niin pienestä kuin jaksan muistaa, kaikenlaisia jouluherkkuja kyllä oli! Oli kinkkua, lanttulaatikkoa ja muitakin. Oli rosollia, riisipuuroa, rusinasoppaa. Oli joulupullia, pipareita, torttuja, kaneliässiä, mustikkapiirakkaa. Ja juhlaan kuului joulukuusi, jossa aidot steariinikynttilät oli naruilla sidottu kiinni kuusenoksiin.  Myöhemmin ilmaantui jopa metallisia kynttilänpidikkeitä. Kuusessa kimalteli hopealametta, ja pitkä nauha jossa eri maiden pienoislippuja. Ja tietenkin tähti oli latvassa.

 

Mutta ne joululahjat? Muistoissa on, että ne oli ns. joulutonttu tuonut isossa pärekorissa ulkoportaille. Niin isä kertoi, ja oli kuulevinaan kopistelua portailta... Pärekori oli kovin tutun oloinen? Äiti oli pyykkiä ihan samanlaisessa korissa narulle kantanut? Mutta pääasia oli, että siinä korissa oli kiinnostavia kauniita paketteja. Pieniä ja isoja, muodoiltaan erilaisia. Lasten mielet kihelmöivät jännityksestä.

 

Sitten oli kerran vähän erilaista, ja se on jäänyt kuin elävä elokuva mieleeni, ja siitä nyt.

       Meillekin, kuten yleensä, puhuttiin joulupukista. Ehkä me lapset olimme kysyneet vanhemmilta, miksei meillä käy joulupukki niin kuin toisten perheissä? Kun se kerran seinänaapurissakin ehtii käydä, miksi tonttu tuo meille lahjat ulkoportaille? Näin se ehkä saattoi olla, se tämän jutun tausta?

 

Siihen aikaan ei ollut televisiota, ei mainoksia, ei joulukrääsää, ainakaan maalla. Postikortteja tuli jouluna; niissä näimme millainen joulupukki oli ulkonäöltään. Radiosta kuului joululauluja. Isommat lapset olivat ”joulupukin” tavanneet koulun kuusijuhlassa. Pienemmille tämä herrasmies oli täysi arvoitus! Sitten  -  isä kertoi, että tänä jouluna tulee oikea joulupukki tuomaan lahjat säkissä. Ja muistakaakin lapset olla sitten kilttejä! Tuhmille on joulupukilla varalla vitsoja...

 

Jännitys vei ruokahalut. Ei maistuneet jouluherkutkaan, sillä yhtä paljon kuin jännittäviä joulupaketteja odoteltiin, yhtä paljon kutitti mieltä tuo salaperäinen joulupukkiasia... Ja sitten!

 

Kuului ovelta kolkutusta. Nyt kiltisti, isä sanoi, ja meni oven avaamaan. Siellähän se outo olento seisoi oven raossa ja huuteli: onko kilttejä lapsia? Naama oli omituinen, päällä oli karvainen lammaskuontalo, ihan kuin isän turkki olisi ollut nurin päin? Ja partakin oli? Se näytti sellaiselta pumpulilta, jota äiti käytti joskus kun puhdistu haavoja? Ja keppi kädessä. Ja se lahjasäkki roikkui kädestä...

- Peremmälle, peremmälle! - isä hoputti joulupukkia. Ja tämä köpötteli kuin vaivainen laahustaja saliin. Sanoi että kun on näin vanha, ja raskasta tämä lahjojen raahaaminen... Istumaan, istumaan!- sanoi isä  ja meni hakemaan keittiöstä jakkaraa pukille. Lapset suurin silmin ja äimänä tuijottivat pukkia, joka jutteli mukavia lapsille. Mutta Maija? Minä siis? Mikä lienee tullutkaan? Ovella tunnistin tutun äänen pukin puheissa, ja vielä selvemmäksi se kävi, kun pukki jutteli niitä näitä.

Tuli välähdys, että tässä on joku jekku? Ja kun isä kiikutti jakkaraa ja käski pukin istua kiireiltään hetkeksi siihen, minä syöksyin kuin haukka, tempasin jakkaran pukin takamusten alta, ja kiljuin kuin sika: Sinä et ole mikään joulupukki, sinä olet Pirisen Erkki! Niin putosi pukki istumalihaksilleen, kupsahti kellalleen ja minä aloin itkeä. Oliko se siitä pettymyksen tunteesta, että oli tällainen hämäys tehty, vaiko siitä että pelkäsin pukin piiskoja?

 

Niin tai näin, syntyi jokin kaaos? En edes muista miten tilanne jatkui? Mutta ei joulupukki piiskoja ottanut esille, lahjat saatiin, eivätkä vanhemmatkaan laittaneet jouluaattona ns. ”tuhmakomeroon” häpeää kärsimään.

        Ehkä oli kysymys siitä, että em. Pirisen setä perheineen oli meidän hyviä perheystäviä? Lapsi ei osannut käsittää sitä roolin muutosta? Joulupukki kun oli omituinen ja pelottava, mutta naapuri oli ihan mukava. Toki radikaalia oli, että 6-vuotias rohkeni puuttua joulupukkisatuun, ja vieläpä jouluaattona, ja sillä tavoin? Siihen loppui meidän perheessä hössötys joulupukista. Joulupöydässä luettiin jouluevankeliumi, ja varhain jouluaamuna kuulin kun radiosta kuului jouluaamun kirkonmenot.  Joulun todellinen ydin tuli lapsille selväksi.