KAARISILLALLA

 

Osa 1

Puisella kaarisillalla, joka sijaitsi keskiaikaisen kivikirkon kohdalla, ja yhdisti kaupungin vanhan malmin sen uudempaan osaan - suntin molemmin puolin, siinä se asia minulle tuli. Kuva, visio? Kaunis vai kauhea? Fantasia vai skenaario. Sellainen se oli, ettei se innostanut ja houkutellut yhtään mihinkään. Elokuussa 1997.

Näin kärsivän kansani kasvot. Laiminlyödyt lapset, haahuilevat nuoret, sairaat, unohdetut vanhukset, tylsistyneet työttömät, masentuneet mielet. Ja niin edelleen, ja edelleen... Sitten, suorastaan ankara pessimismi putosi päälleni kuin painava kivireppu! Näin kuihtuneen kansani, kuolevan kansani kasvot. Voi!  - minä huokasin, huudahdinkin! Ei, ei voi olla totta!

-    Totta se vain on, minulle sanottiin. Kansan keho on kuin pitkälle edenneen syöpätaudin otteessa. Metastaasit ovat levittäneet lonkeronsa kaikkialle, kaikkialla. Syövän nimi on Synnin Syöpä. Se on tappava tauti. Eikä kansakunnalle ole kelvannut se ainoa Lääke ja parannuskeino, jolla kuolemaan johtava ennuste voitaisiin pysäyttää...

Silmistäni alkoi tulvia kyynelvirtoja. Sydämeni särkyi, murtui ja myllersi sen vision edessä. Olin aivan neuvoton ja sanaton. Lopuksi ihan mykkä murheesta. Tämä minun isieni maa! Tämä kaunis, karu asuinkolkka. Oma kieli, tämän kansan historia ja mieli... Sitten. Siinä, minua puhutteli Hän, joka kansoja kaitsee. Ihmisiä valvoo.

Habeas corpus . . .

Kaarisillalla - keskiaikaisen kivikirkon kohdalla - siinä syvissä mietteissäni ollessani, minua puhutteli Hän, jonka hallinnassa viime kädessä on niin kansojen kuin yksilöihmistenkin kohtalo. Kaikkineen. Syntymä, elämä, kuoleman hetki.

Hän puhutteli, sanoi, että kuolemaan tuomitulla on oikeus kuulla kohtalonsa, käsittää rajallinen aikansa. Hänellä tulee olla oikeus käyttää puhevaltaansa, saada tilanteensa tutkittavaksi. Habeas corpus. Se on oikeus ja kohtuus. Kuka menee, kenet minä lähetän?

Kuinka voisi vastata kylmäkiskoisesti: Ei kiitos! Toki, toki... voisi ummistaa katseensa, kovettaa sydämensä tyyliin mitä-se-minua-koskee... Mutta entä jos itseä suurempi Rakkaus kysyy, pyytää?  Hän, joka itse antoi itsensä väärin tuomituksi, häväistyksi, ristille naulittavaksi?  Joka rakasti niin paljon, että kuoli vikauhrina, tuomittujen syntisen armahtamiseksi?

Siinä, siinä kaarisillalla, kun elokuinen pehmeän lämmin tuuli puhalsi saaristomereltä.  Kun lokit kirkuivat ja tappelivat kalakauppiaiden tähteistä... Kun ihmiset hyörivät ja pyörivät arkisissa askareissaan - minä sanoin: - Jos tarvitset, tässä olen...

Aurinko lämmitti, kuivasi suolaiset kyyneleet kasvoiltani. Minulla oli erityisen syvä rauha, koko olemuksessani. Niin oli hyvä? Sillä jos olisin tuolloin tiennyt, mitä matka edessä olevina vuosina sisältäisi? Jos olisin tiennyt, että joutuisin itse silmätysten kansani rappion keskelle.  - Että saisin itsekin maistaa ja syödä kyllästyksiin saakka sitä menua, jota moraalin murentuminen yhteiskunnissa tuottaa... Saisin nähdä itseni sorron, vääryyden ja valheiden käärmeiden keskellä. Saisin kitua laittomuuteen ja korruptioon sairastuneen oikeusvallan miekan iskuista. Taistelisin olemassaolon taistelua keskellä kaiken kattavaa kiusaamiskoneistoa, virkavallan kynsissä. Saisin karmealla tavalla nähdä, kuinka vääriä tuomioita paukutellaan, kuinka mielivalta on kirjoittamaton laki, ja se sivuuttaa ihmis- ja perusoikeuksien upeat säädökset! Saisin kokea hyvinvointivaltion köyhyysloukkua, laskea pennejä ja senttejä. Saisin laittaa laskuja jonoon, riviin, odotukseen. Saisin nähdä, että vääryys on vallan saanut. Oikeusjärjestelmässäkin. Totuus ei mitään paina! Oikeus ja kohtuus – se on haave vain! Valta on mielivaltaa. Vahvojen valhevoittoa...

Niinpä? Jos olisin tämän tiennyt? Tieto lisää tuskaa, on sanonta. Mutta se oli salassa, silloin 1997. Ja armollinen elämä antoi kestettäväksi palan kerrallaan.

Siitä se alkoi. Jokin vaihe, josta en tuolloin kaikkea käsittänyt? Mutta nyt? Syyskuussa 2012 on kehä kiertynyt ympäri. On tullut aika, mikä sellainen? Siitä tämä FindiaStory pieneltä osaltaan kertoo.

____________________________________________

Osa 2

 

On kulunut 15 vuotta tuosta syksystä 1997. Siinä, kaarisillalla minä näin kärsivän kansani kasvot, tunsin äänettömät itkut, piilossakin olevan kärsimyksen. Siinä minä sen päätin, että kulkisin sen tien, jonka Lähettäjäni oli suunnitellut. Findia Story the end – kirjan sivulla 139 on näyn epilogi.

”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.” ( Ilm 21:1)

Kun kaikkien kansojen historiankirjoituksen viimeisen luvun viimeinen säe on kirjoitettu ja siellä lukee: the end. Kun kaikki mitä me katselemme, maan kuori jonka päällä me kävelemme ja ilmakehä jota me hengitämme -   kun tämä kaikki on poissa. Aikakirjat suljetaan.

Kun ei enää mitata aikaa, kun emme tarvitse sanoja kommunikointiin, vaan ymmärrämme kaikki kaikkea ja kaikkia ja kaikki on avointa. Kun kysymyksiä ei enää tarvita, koska ymmärrys ei enää ole näkyväisen materian vankina...

Missä minä silloin tahdon olla? Minä tahdon Kotiin. Minua kutsuvat ne, jotka jo menivät edelläni, jotka muukalaisina vaeltaen, kipua ja kärsimystäkin tuntien odottivat vapauden rantaa. Sen minä jo näen. Kuulen kutsun: -  Tule väsynyt kotiin! Päivä ei enää pääty pimeään yöhön. Kukaan ei täällä tuhoa kenenkään iloa ja onnea. Tule ja iloitse, tuskasi tyantyy, rauhaasi ei enää mikään järkytä. Kyyneleet eivät enää polta silmäluomillasi. Tule, väsynyt lapseni! Niin kauan jo katsoit ja kaipasit, eikä ollut vielä aika tulla. Kohta kahleet kirpoavat, saat nousta ikuiseen iloon ja onneen. Nosta katseesi, kuuntele Ikuisen maailman kuolematonta laulua, kutsulaulua, voittajien uutta laulua! Kestä vielä hetkinen. Pian Ikuisen Rakkauden maa sulkee syliinsä pienen ihmisen...

On uuden maan uusi aamu. On pyhien valtakunnan sanoin kuvaamattoman kaunis ja kiireetön aamu. Sitä maata ei ole yhdenkään ihmisen silmä nähnyt tai siitä korva kuullut. Kuin kuvastimesta ovat sitä monet katselleet. Kuin hämärtynein silmin he katselivat täältä synnin, kirouksen ja tuomion planeetalta tuota kirkasta ja onnellista maata! Sinne he sielunsa ylensivät, sinne aarteensa tallettivat. Sitä varten he hylkäsivät tämän kadotetun ja turmeltuneen paratiisin katoavat ilot ja tarjoukset, synnit ja valheen. Ja kerran – kerran he kuulevat kutsun: Tule Kotiin, omalle paikallesi, Isän Kotiin sinä siunattu ihminen!

Maata ja taivasta yhdistävällä kaarisillalla minä näet Hänet, jota minun sieluni eniten rakastaa, ja silloin – minä iloitsen katoamattomalla ilolla. Rakkaus on voittanut tuskan ja kärsimyksen. Valo on voittanut luhistavan pimeyden. Elämä on voittanut kaikki kuoleman kauhut.

”Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa enää ole, eikä murhetta, eikä parkua, ei kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.” ( Ilm 21:4)

**********************************************************

Osa 3

 

Ylkä löytää morsiamensa...

 

Hän morsian tanssi eikä karkeloi

ennen kuin häät alkavat, kun soitto Kuninkaan soi!

Ei, työssä hän ahertaa,

ruokaosansa kullekin jakaa. Matt 24:45-47

Hän ei laiskana makaa.

Ei, ei?

Morsiamen sydän Yljän ääntä kuuntelee.

Kun Mestari sanoo: varoita Tyhmiä, kärsi vaivaa, työtä tee!

Kun Ylkä suree suruttomien teitä, ei Morsiansielu taistelua kesken heitä!

 

On aika sodan ja aika rauhan,

on aika taistelun, sitten aika levon autuaan!

 

Katso minuun, ota oppia Mestarista!

Ei Hän itselleen elänyt, ei etsinyt viihdettä mukavuudesta..

 

Mutta öisin, kun vielä pimeä kattoi maan,

Hän etsi Isän ihanuuden, löysi ylistyksen, paratiisin maan!

Siinä Taivaan syli avoin,

niin yhdistyi työ ja lepo,

Jumalan tavoin!

 

Ei ole lepoa ilman työtä,

ei tule Herran päivää, ennen keskiyötä!

Siihen saakka Viisaat neitsyet ahkeroikoon!

Se on rakkautta Ylkään, Hän tehtävään lähetti, pasuna soikoon!

 

Vielä joku eksynyt kuulee, vielä joku nukkuva havahtuu.

Herra rakastaa harhautuneita, Hän palveluksista ilahtuu...

 

Sanoo kerran: Sinä hyvä ja uskollinen! Mene Herrasi iloon, karkeloiden!

Niin sanoo Henki amen, kunnia Kuninkaan Ylhäisen!